Ajattelin tänne nyt tälläistä ihan henkilökohtaista muisteluakin kirjoittaa. Itselleni kun kuitenkin ennenkaikkea kirjoitan. Toivon ettei kukaan nyt ota nokkiinsa, ala sääliä ymv. Tää on tätä, mun elämää.

Ajattelin aloittaa esikoisen vauva-ajasta. Se oli pitkä ja kivinen taival, ja yhä edelleen ihmettelen miten siitä selvittiin. Meikäläisen äidiks kasvaminen ei tapahtunut ihan yhdes yössä.

Eli kaikki alkoi tietysti siitä raskaudesta. Pidettiin homma salassa viimeiseen asti. Omat vanhempani ovat nuoria, tällä hetkelläkin vielä alle 50v. Isosiskoni odotti tuolloin KävelevääKatastrofia, Kummipojan pikkusiskoa. Toisaalta en halunnut viedä huomiota hänen raskaudestaan. Silloin olin vielä enemmän muiden poljettavissa kuin nykyään *pyörittelee päätään* Vanhempani eivät halunneet uskoa olevansa isovanhemmuusiässä, eivät vieläkään osaa olla kunnolla lastenlapsiensa seurassa. Heilläkin on koulu kesken.

Kun neljäs kuukausi päättyi ja isoo mahaa alkoi olla hankala pettää (mulla ei ole nuo raskaudet kovin aikaisin päälle näkynyt) päätettiin sit kertoa kaikille. Oltiin juuri muuttamassa isompaan asuntoon, joten piti sitäkin jotenkin selitellä. Eipä nuo sitä hyvin ottaneet, paitsi parhaimmat kaverit, ne oli hengessä mukana alkujärkytyksestään selvittyään. Lähes kaikki kaverini kun uskoivat että minä olen viimeinen äidiksi tuleva siitä porukasta... Nooh, itsekin olin samaa mieltä mutta kun vauvakuume iski, minulle ja miehelle yhtäaikaa, se oli menoa. Sukulaiset pyöritti päätänsä ja sanoivat että pilaan elämäni, paitsi Vaari joka hymyili ja sanoi "hyvä". :)

Raskaus ei sujunut hyvin. Viimeiset kuukaudet olin niin turvoksissa etten pystynyt pitämään mitään käsissäni. Lasketu ajan tienoilla pääsin sairaalaan viikonlopuksi mutta potkaisivat ulos kun labratulokset oli normaalit, ainoastaan RR oli 170/105 mutta mitäpä tuosta (kun normaalisti minulla varenpaine on tuossa 125/70...). Lopulta 2½vkoa yliaikaisena synnytys käynnistettiin maaliskuussa. Synnytys kävi nopeasti mutta ei kivuttomasti ja jäi todella huonot kokemukset. Kätilö ei peitellyt mielipidettään hänen mielestään liian nuoresta äidistä ja vauva joutui heti happikaappiin kun napanuora oli liian lyhyt eikä saanut loppuaikana kunnolla happea. Väkisin oli silti alakautta pungettava! Onneksi tunnissa oli vironnut tarpeeksi ja sain vauvan viereen. Sitten käskettiin imettää. Nimenomaan KÄSKETTIIN. Kun pyysin apua, lastenhoitaja tuhahti ääneen "kun ei mitään osata!",  rusensi rinnan lapsen suuhun. Neuvoja imetykseen uskalsin pyytää vasta seuraavaan vuoroon tulleelta.

Kotiuduin kuitenkin onnellisena vauvan kanssa. Olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Mies rakasti ja hoivasi vauvaa siinä missä minäkin. Itsevarmuuteni kuitenkin pikkuhiljaa mureni jatkuvien neuvojen kuuntelemisessa ja imetys ei sujunut. Vauvan ollessa vajaan 2kk vanha, siirryimme korvikkeeseen koska en saanut maitoa tulemaan. Tunsin itseni huonoksi äidiksi.

Heinäkuussa menimme naimisiin, siihen mennessä lapsella oli todettu atooppinen iho ja maitoallergia. Lapsi kuitenkin kasvoi hyvin ja oli iloinen. Minäkin olin tyytyväinen elämääni. Häitä suunniteltiin ja toteutettiin laajassa mittakaavassa, 200 vierasta. Olin tosi stressaantunut mutta koska en halunnut siirtää häitä enää yhtään (niitä oli suunniteltu jo ennen raskaaksi tulemista) päätin ne järjestää. Jälkikäteen ajateltuna häät olivat hienot ja komeat mutta ei ne meidän juhlat olleet! Pikemminkin vanhempieni osoitus siitä että rahaa on kyllä. Suurimmalta osalta sain tyytyä siihen mitä vanhempani ehdottivat, toisaalta kyllä pidin kiinni omista visioistani. Olin vaan jo silloin niin väsynyt...

Elokuussa tapahtui sitten iso elämänmuutos. Mies lähti opiskelemaan toiselle puolelle Suomea ja minä jäin jatkamaan omia opintojani tänne. Äitini hoiti vaavia niinä päivinä kun koulua oli, suoritin vain pakollisia kursseja. Kesällä olin jo mansikkamaalla ansaitsemassa ylimääräistä, sain kuitenkin vain minimiäitiyspäivärahaa. Silloinkin mummi hoiti vaavia.

Syksyn myötä yöt tulivat entistä rikkonaisimmiksi. Vaavin iho oli jatkuvasti rikki jostain puolelta, peukalonpään kokoisia erittäviä haavoja. Oli niin paha ihottuma. Syitä haettiin milloin mistäkin ruoka-aineesta, lopulta ekan vuoden ruokalistalla oli vain 7 ainetta: peruna, porkkana, naudanliha, maissi, tattari, päärynä ja banaani. Öisin nukuttiin ½-2tunnin pätkissä, lapselle määrättiin kyllä troppeja muttei niistä apua ollut ja pikkuhiljaa minusta tuli kävelevä zombi. Kouluun en jaksanut panostaa, kotona yritin kaikkeni olla Täydellinen äiti. Olisi vaan pitänyt luovuttaa koulunkäynti. Mutta halusin todistaa kaikille kuinka väärässä he olivatkaan vihjatessaan etten pysty koulua viemään loppuun. Jaksoinkin kun ajattelin että tammikuussa tämä loppuu, silloin mies tulee takaisin opiskelemaan niin lähelle että voi tehdä sen kotoa käsin. Viikonloppuisinhan tuo oli kotona mutta oli myös väsynyt joten valvoi keskimäärin yhden yön viikossa.

Joulukuussa olin ekassa harjoittelussa. Silloin sain (muistaakseni) myös ekat paniikkikohtaukset. Olin niin väsynyt etten pystynyt nukkumaan. Pelkäsin nukahtaa kun kohta piti kuitenkin nousta. Päivisin ei voinut nukkua kun olin koulussa. Illat pyörin ympäri kämppää kun en saanut oltua paikallani kun oli niin paljon tehtävää mutten saanut tehtyä mitään kun olin niin sekaisin. Anoppi kävi valvomassa yön silloin, toisen tällöin että saisin nukkua. En kuitenkaan pystynyt kunnolla nukkumaan kun koin niin suurta syyllisyydentuskaa kun en jaksa hoitaa omaa lastani. Harjoittelussa ollessani sain kasvohermohalvauksen. Juuri ennen joululomaa. Lääkäri ei keksinyt syytä mutta epäili että liiallinen stressi saattaisi laukaista. Niinpä. Onneksi se parani lääkityksellä täysin. Suunnittelin ensimmäistä yhteistä jouluamme perheenä.

Sitten lapsi sairastui. Nousi kuume ja lääkäri lähetti meidät päivystyksenä lastenpoliklinikalle. Ajattelin ettei tässä nyt hätä ole, mennään aamulla. 22.päivä menimme lastenlääkärille. Vaavin iho oli silloin kamalassa kunnossa. Seuraavana päivänä lääkäri oli soittanut monta kertaa. "Tulkaa osastolle, lapsella on sepsis! (=verenmyrkytys)

Olimme ekan joulun sairaalassa. Jätimme lapsen yöksi sinne yksin sillä en jaksanut enää valvoa. Miestä en halunnut velvoittaa kun oli myös väsynyt kuluneesta syksystä. Sepsiksestä huolimatta lapsi oli oma aurinkoinen itsensä. Ihana vauva, sanoivat kaikki. Mun teki mieli alkaa itkee jokaisesta tälläisestä kommentista. Olin niin väsynyt.

Joulun jälkeen mies palasi kouluun. Yhtenä torstai-iltana sitten romahdin. Sain järkyttävän paniikkikohtauksen sillä olin varma että teen vaaville jotain pahaa vaikka tiesin etten pystyisi mitään pahaa sille tekemään. Seilasin huoneesta toiseen vauvan mentyä nukkumaan ja itkin. Huusin ja itkin. Menin pihalle tupakalle ja itkin. Toivoin että joku auttaisi. Sen kuun KaksPlussassa oli juttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Siinä oli puhelinnumeroita. Ennen sitä soitin kuitenkin anopille josko hän voisi tulla auttamaan. Sitten soitin MLL:n vanhempainpuhelimeen. Siellä kohtelias rouva ilmoitti että jos olin jo soittanut apua kotiin niin eikö se riittänyt. Kiitin ja suljin puhelimen. Päätin vielä yrittää ja löysin samasta lehtiartikkelista Mielenterveysseuran(?) auttavan puhelimen numeron. Sanoin puhelun alkuun kliseisesti "en jaksa enää" kun en muuta keksinyt. Sitten aloin itkemään. Olin niin väsynyt. Puhuin puoli tuntia ihanan vanhemman naisen kanssa ja ymmärsin että täytyy hakea apua. Seuraavalla viikolla neuvolassa kysyin asiasta ja sain numeron psykiatriselle poliklinikalle. Sinne soitin ja käskivät pyytää neurologilta jonka luokse olin menossa kasvokontrolliin, nukahtamislääkettä. Sain sitä ja nukuin ensimmäisen yön pitkään aikaan kunnolla.

Kävin yli puoli vuotta silloin tällöin avaamassa solmuja terapeutin luona. Jouduin syömään myös lievästi rauhoittavaa paniikkikohtauksiin. Istunnoissa ymmärsin että olen liian täydellinen ihminen. Odotan siis itseltäni liikaa. Naureskelen kyllä omalle saamattomuudelleni mutta sisimmässäni piiskaan itseäni siitä. Kävimme yhdessä läpi lapsuuttani (joka sekään ei ole ihan kivuton) ja nuoruuttani (kuin myös) sekä ennen kaikkea äitiyttäni. Pikkuhiljaa lapsen terveyden parantuessa kesää kohti, äidinkin mieli virkistyi huomattavasti. Sitten huomasinkin olevani raskaana.

Ympäristö suhtautui koko masennukseen vaihtelevasti. Suurin osa oli tukena ja auttoi, mutta esim. sisareni oli sitä mieltä että sain taas vaan kaiken huomion itselleni. Että on tässä muillakin vaikeaa! Se loukkasi. Sillä itse en halunnut huomiota asialle sillä häpesin omaa heikkouttani. Toiseen raskauteen suhtauduttiin myös yhtä nuivasti. Kaikki olivat varmoja että nyt en ainakaan selviä. Miksi ihmeessä toinen???

Toinen raskausaika oli rankka koska käsittelin silloin vielä edellisen traumoja. Fyysisesti se oli yhtä rankka kuin edellinenkin, psyykkisesti rankempi. En halunnut lasta koska koin toipuneeni vasta ensimmäisestä. Pelkäsin tulevaa. Terapeuttini sanoi kuitenkin asian olevan ehkä hyväkin. Ehkä kokisin toisen lapsen myötä eheyttävän kokemuksen lapsenhoidossa ja synnytyksessä. Niin kävikin. Onnistuin synnytyksessä, oli ihana kätilö. Imetys lähti käyntiin. Ei ollut mitään allergiaongelmia. Termiitin syntymisen jälkeisenä kesänä tajusin etten ollut enää saanut yhtäkään paniikkikohtausta. Nyt kouluun palaamisen jälkeen tänä keväänä niitä on tullut taas mutta  olen oppinut ottamaan rennommin. Koti on kuin kaatopaikka, lapset ovat vähän ylimääräistä hoidossa mutta äiti voi suht hyvin.  Toivon että kun Termiitti kasvaa ja rupeaa nukkumaan yönsä, loppukin ahdistus väistyy. Koen edelleen olevani epäkelpo äidiksi, mutta työstän asiaa. Rakastan kuitenkin lapsiani mutta välillä ajattelen salaa mielessäni kuinka helppoa olisi kun olisi vaan yksi. Sitten mietin kummasta luopuisin. "En kummastakaan!" on vastaus.

Tämä elämänkokemus on kasvattanut mua hurjasti. Jouduin terapiassa työstään asioita jotka oon aiemmin siirtänyt vaan syrjään mielessäni. Se oli hyvä. Terapeuttini (en tiedä miksi häntä pitäisi kutsua?!?) koki että olisi hyvä että pääsisin psykoterapiaan selvittelemään loput solmut. Se oli kuitenkin taloudellisesti mahdotonta mutta nyt tuntuu että olisi tarpeen. En tiedä. Olen vaan sellainen persoona että välillä mennään lujaa ylhäällä, välillä viistotaan maata alhaalla. Mielialoissa siis. Tämänkin opin itsestäni. Itseni kanssa on vaan elettävä mutta voi, kun saisi pari luonteenpiirrettä/vajavuutta korjattua! :)

Eniten pelkään miten tämä kaikki on vaikuttanut Papupataan/Termiittiin. Tuollaisilta perusnassikoilta nuo vaikuttaa vaikka äiti onkin ollut vauva-aikana vähän pöpi päästään. Miehen mielestä skitsoon suotta, meillä on kaksi ihanaa poikaa. Niinpä. :) Yritin kyllä parhaani ettei paha olo heijastu lapseen ja olihan tuolla monta muuta rakastavaa aikuista ympärillään. Todellisen romahduksen aikana mies oli jo kotona päivittäin ja hoiti arjen. Kaikki hyvin, loppu hyvin?

Paljon tietty pelotti myös palata kouluun. Ja kyllä on ollut raskasta. En kiellä. Yritän vaan saada suht hyvät paperit, hoitaen äidin hommat kunnolla, unohtamatta itseäni. Siinä sitä haastetta.